Sopeutumisvalmennuskurssi

Äiti haki minua jo keväällä halkiovauvojen sopeutumisvalmennuskurssille, mutta silloinen kurssi oli täynnä. Onneksi mahduimme mukaan syksyn kurssille. Meitä oli mukana kahdeksan halkiovauvan perheet. Vanhemmat joutuivat istumaan kuuntelemassa luentoja päivät pitkät (vaikka äiti kertoikin, että ne olivat todella mukavia ja hyödyllisiä) kun taas me pienet saimme leikkiä omien lastenhoitajiemme kanssa. Minä olin tosin aika kiukkuisella päällä koko viikon ja tiistaipäivän taisin viettää itkien. Perjantaina minulla todettiinkin elämäni eka korvatulehdus eli en minä ihan pelkästään pahaa sisuani itkenyt. Äiti kertoi, että aikuistenkin ryhmässä oli itketty paljon, vaikka nauru taisi kuitenkin olla siltikin yleisempää. Hauskaa ja hyödyllistä. Toivottavasti tapaamme vielä Christinan, Emman, Emmin, Ivanin, Kaisan (sisaruksineen), Nicon ja Pepin vielä toistekin kun olemme hieman isompia ja pääsemme hyödyntämään Lasten kuntoutuskodin leluja ja laitteita täysillä.

Maalaisserkku kaupungissa

Tänään kävi serkkupoika Elmeri Kirkkonummelta isän ja äidin kanssa katsastamassa minun uuden huuleni. Äiti hokee koko ajan, että se haluaisi minulle Elmerin ripset, mutta mitä minä kenenkään muun ripsillä tekisin; onhan minulla toki omatkin ?!

Lauantai-illan huumaa

Joskus on vain ihana kölliä äidin sängyllä...

Tänään muuten oli suuri päivä. Minä en enää ole suvun nuorin, vaan sen paikan otti uusi serkkuni Anna. Pääsemmeköhän me pian leikkimään yhdessä?

Mä joka päivä töitä teen...

Äidin työpaikalla on paljon hauskoja tätejä ja aina kun sinne pistäydymme aikaa menee paljon kauemmin kuin mitä äiti suunnitteli etukäteen. Ihan minua vartenko ne tädit ovat keränneet nuo lehmät tuohon separaattoriin?





Paula-täti on suurin suosikkini ja pitää minulle aina seuraa jos äidin täytyy katsella jotain työasioita.

Poski vasten poskea , pum, pum...

Tänään tapasimme äidin kummipojan Dodon rock'n' roll McDonaldsissa ja pakkohan meidän oli vetää pienet poskivalssit, kun kerran musiikki niin määräsi.

Kahvilaelämää

Tänään tapasimme mummon kanssa kaupungilla ja menimme shoppailemaan Stockmannille. Pitäähän sitä lapsen oppia tavoille heti alusta asti, sanoo äiti. Leluosasto etenkin oli aivan ihana ja mukaan sieltä tarttui ihka ensimmäinen vauvanukkeni. Meillä oli samanlaiset farkkuhaalarit ja kaikki.


Kahvilassa muut nauttivat herkkuja ja minulle annettiin lasi vettä, mutta hyvin sekin maistui.

TGIF

Mitä näitä enää selittämään. Päivä kerrallan kohti arkea.

Torstai on toivoa täynnä

Ei päivääkään ilma kameraa...

Kotona taas!

Keskiviikkoaamuna sain lääkettä, joka sai minut ihan humalaan ja sitten minua taas vietiin. Kun palasin osastolle, olivat tikit ylähuulestani poissa ja äiti sai luvan viedä minut kotiin, kun olisin syönyt ja nukkunut tokkurani ensin pois. Kotiin päästyämme äiti halusi temppuilla ja ottaa minusta ekan kuvan samassa paikassa kuin viimeisen kuvan vanhalla hymyllä ennen sairaalaan lähtöä. Onkohan noissa nyt sitten niin paljon eroa?

Tiistain toivotut

Ja vielä sairaalassa. Päivät olen jo ollut ilman lastoja, mutta nukkumaan mennessä minut sidotaan vielä sänkyyn etten pääse kääntymään vatsalleni tai koskettelemaan haavaa. Mutta hauskoja ne käsisidokset minusta ovat. Niistä kun oikein kiskoo, saa sängyn kolisemaan mukavasti.

Ja olihan sitä hymyäkin taas pakko metsästää...

3. päivä leikkauksesta

Ja taas otettiin kuvia, sillä hymyni on kuulemma joka päivä uusi ja erilainen. Tässä syyskuun viidennen päivän versio... Ja ruokakin näyttää taas maistuvan. Kaipa siitä osa on päätynyt suuhunkin asti!

Hei uusi hymy!

Tänään olikin taas uusi päivä ja uudet kujeet. Hoitajat kertoivat minun nukkuneen koko yön rauhallisesti ja heränneen vasta kahdeksan aikaan syömään ekan kerran. No, olinhan minä tankannut tavalliseen tyyliin koko edellisillan. Hymytyttö alkoi tänään jo vallata alaa ja kunhan saan tuon ylähuulen tikit pois niin katsotaan kuinka leveäksi tämän suuni vielä saankaan!

Kuola-Kalle iski jälleen...

Elämä voittaa vähitellen

Tässä heräilen Lastenklinikalla 3.9. Muuten olin ollut oikein rauhallinen tyttö, mutta seuraa kaipailin kovasti heti herättyäni. Kuka sitä nyt yksin jaksaa olla ja vielä sänkyyn vangittuna. Tästä hetken päästä äiti sai minut jo syliin ja ei kun syömään.

Ja kova nälkä minulla olikin kun olivat pitäneet minut nälässä koko eilispäivän. Omena-päärynäsose on ihan herkkua! Pääsenkin jo tänään Husukeen toipumaan. Äiti oli niin huonomuistinen ettei muistanut ottaa kuvaa siitä hienosta kyydistä, jolla sinne siirryimme. Minut vietiin oikein ambulanssilla ja turvaistuimenin oli kiinnitetty aikuisten paareihin. Kyllä sillä kyydilla kelpasi kulkea. Muita kuvia äiti taisi sitten ottaakin filmikaupalla...






Mummo tuli minua Husukeen katsomaan ja hieman taisin olla vielä pyörällä päästäni ja oudolta tuntui myös ylähuuli. Ruoka maistoi hyvin ja illalla uskallauduin jo kokeilemaan hieman hymyilemistä ja kikattamistakin.

Hei, hei vanha hymy!

Torstaina 1.9. kävimme äidin kanssa Lastenklinikalla ottamassa verikokeet ja tapaamassa nukutuslääkärin, mutta pääsimmekin vielä kotiin yöksi. Hyvä sai äitikin nukkua edes hetken. Perjantai aamuna jouduimme lähtemään sairaalaan jo seitsemältä ja vaikka en ollutkaan saanut ruokaa niin silti jaksoin hymyillä näinkin leveästi.







Kello yhdeksän lähtivät tädit viemään minua leikkaussaliin ja minusta oli vain hauskaa päästä ajelulle suurella sängylläni. Äidin piti jättää hyvästit vanhalle huulelle hissien ovella.









Leikkauksen jälkeen minua pidettiin muutama tunti valvonnassa heräämössä ja heti herättyäni olin kuulemma yrittänyt näyttää tädeille kuinka hienosti osaan jo kääntyä vatsalleni. Mutta tädit kielsivät tämän ja sitoivat minut sängynlaitoihin kiinni. Epäreilua! Kolmen aikaan minut tuotiin takaisin osastolle, jossa äiti olikin jo odottamassa. Nukkumisen merkeissä taisi loppupäivä sitten mennäkin, sillä muuta en sitten siitä enää muistakaan.