Elämä voittaa vähitellen

Tässä heräilen Lastenklinikalla 3.9. Muuten olin ollut oikein rauhallinen tyttö, mutta seuraa kaipailin kovasti heti herättyäni. Kuka sitä nyt yksin jaksaa olla ja vielä sänkyyn vangittuna. Tästä hetken päästä äiti sai minut jo syliin ja ei kun syömään.

Ja kova nälkä minulla olikin kun olivat pitäneet minut nälässä koko eilispäivän. Omena-päärynäsose on ihan herkkua! Pääsenkin jo tänään Husukeen toipumaan. Äiti oli niin huonomuistinen ettei muistanut ottaa kuvaa siitä hienosta kyydistä, jolla sinne siirryimme. Minut vietiin oikein ambulanssilla ja turvaistuimenin oli kiinnitetty aikuisten paareihin. Kyllä sillä kyydilla kelpasi kulkea. Muita kuvia äiti taisi sitten ottaakin filmikaupalla...






Mummo tuli minua Husukeen katsomaan ja hieman taisin olla vielä pyörällä päästäni ja oudolta tuntui myös ylähuuli. Ruoka maistoi hyvin ja illalla uskallauduin jo kokeilemaan hieman hymyilemistä ja kikattamistakin.